välillä on niin kiire, ettei kuule omia ajatuksiaan. istuu roinan keskellä ja miettii "mitä minun oikeasti pitäisi tehdä?". muistaa, että tuntuu hiljaiselta eikä yksinäisyyden tunne lakkaa olemasta. rompekasa vain kasvaa vieressä ja tuntuu siltä, että ihmiset, joihin ennen nojasi, kaatuivat minun painosta. onneksi tunteet ovat tunteita ja ihmisen tunteet ailahtelevaisia ja valehtelevia.
minä olen myös niin hirveän pettynyt. tuntuu, että elämä on kuin Jane Austenin kirjoittamassa kirjassa Järki ja tunteet. minä vain en tiedä, mihin tämä tuntuu päättyvän. yllätyksellisesti varmaan.
rohkeempaa on luovuttaa.
vai onko sittenkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti