Ansioton rakkaus minun osakseni

Minä olen ollut vähän kiireinen. Viime viikonloppu meni Nuorten Syystapahtumassa, voitin pelkoja, pidin hauskaa, vähän ehkä taisin itkeä tirauttaakin ja lauloin paljon. Oli tylsä palata takaisin arkeen, mutta oli jotenkin huojentava tajuta, että joku kannattelee minua kyllä täällä kotonakin. Oli myös todella helpottava uskoa pari asiaa Isän haltuun.

Mutta niin. On ollut kokeita. Sain ystävän kanssa molemmista tänään palautuneista kokeista saman numeron ja meitä nauratti. Meidän NY Vuosi yrittäjänä-yrityskin on vienyt paljon minun voimia ja aikaa. Toivon, että meidän ideasta tykätään edes vähän.

Pyydän anteeksi hiljaisuutta. Se kestänee vielä jonkin aikaa. Syksy on niin kivaa, että minun pitää muistaa nauttia. Ei ehdi kaikkea samaan aikaan, heh!

elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii eikä tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Eiliseen kuului hirveästi yhteiskuntaopin lukemista ja paljon mangoa. Sateenkaari ei ole kuulunut viime päivien varustukseen lainkaan. Kohta pitää mennä pikkukoiran kanssa ulos ja pakata isälle menoa varten. Puolilta päivin lähdetään turkuun leffaan. Sounds great.

Missä minä tahtoisin asua?

The home is where the heart is. Kuuluu sanonta. Minä en ole aivan varma missä kotini on. Suomessa? Ehkä. Olen miettinyt paljon niitä paikkoja, joissa tahtoisin elää. Mieleeni on noussut Norja monta kertaa. Ja toki myös Suomen oma Lappi. Mutta miten voi ihminen kaivata paikkaan, jossa ei koskaan ennen ole käynyt? Minun isoisä asui 20 vuotta Norjassa. Minä en ehtinyt käymään siellä kertaakaan, se harmittaa. Nyt hän asuu Suomessa. Mutta minä tahdon tuonne peikkojen ja vuonojen maahan. Edes käymään!

Olen miettinyt, että jos minä lähtisin ikinä ulkomaille, vaihtoon vaikkapa, niin minä menisin Norjaan. Se muistuttaa tietyllä tavalla Suomea. Mutta toisaalta siinä on myös jotain sellaista. Henkeäsalpaavaa. Hienoa. Kaunista. Upeaa. Rakkautta. Kotia. Ehkä? En minä tiedä. Mutta kuvien, unien ja kertomusten kautta olen saanut siitä sellaisen kuvan. 

kuvat: weheartit.com

Mutta kuitenkin. Minun sydän on kiinni minussa. Minne minä menenkin, se on minun kotini, aina hetken verran. Minä kaipaan lähelleni perheen, ystäviä ja koiria. Sieltä mistä minä ne löydän, on minun koti. Olen jotenkin aina kuvitellut olevani kaupunki-ihminen. Neljä vuotta sitten me muutettiin maalle. Täältä on 55 kilometriä lähimpään kaupunkiin. Asuin sen kaupungin lähellä ensimmäiset kymmenen vuotta elämästäni, nyt vierailen siellä/sen lähellä joka toinen viikonloppu. Enkä minä enää oikein sittenkään tiedä, olenko onnellinen, kun minulla on kauppoja ja kaupungin hälinä vierelläni. Vai olenko minä onnellinen, kun näen ympärilläni vain metsää ja peltoja. Mutta luulen, että kaikki tulee selviämään vielä joku kaunis päivä.

Olen myös aina ajatellut, että sitten kun minä muutan, niin minä muutan Turkuun. Nyt en enää olekaan varma. Voisinhan minä myös asua Porissa. Tai Tampereella. Mutta yksi asia on selvä; Helsinkiin minä en tahdo. 

Nyt menen lukemaan yhteiskuntaoppia. Hyvästi rento syysloma.

ps, kiitos lukijat ♥ taas yksi lisää! tykkään teistä.